Minä kun  kuvittelin, että bloggaaminen on helppoa. Onhan tämä höpöttely ja joutavan päiväinen jaarittelu helppoa, mutta kuinka minä saan tästä blogista itseni näköisen? Tosin eihän tämän ole tarkoitus toimia muuta kuin omana nettipäiväkirjanani, mutta ei minun mieleni maisemat ole noin pinkkiset mitä tuo valmis pohja on. Jonakin päivänä jaksan ehkä keskittyä ja saan sen näyttämään siltä kuin haluan. Siihen saakka kirjaan vain ajatuksiani ylös jonnekin. Olisi pitänyt aloittaa tämä paljon aikaisemmin. Ihan liikaa on tapahtunut.

Vuosi sitten ei ollut kuin ahdistus. Seinät kaatuivat päälle ja tuntui ettei saa hengitettyä. Joten niinpä laitoimme aviomiehen kanssa elämälle uuden suunnan ja aloimme ihan hakuammunnalla etsiä uutta paikkakuntaa minne voisi majansa muuttaa. Väenpaljoutta pelkäävinä eksyimmekin yhdelle Kainuun pienimmistä kylistä jonne marraskuussa muutimme. Elämä alkoi asettua uomiinsa, minä kävin aamuin illoin lehmiä rapsuttelemassa ja mies hoiti esikoispoikaa kotona. Ennen joulua huomasin että välillä aamuisin oksettaa ja totesimme että Tirpalle tulee sisko tai veli. Arki jatkui, väsytti kovasti välillä. Sitten rupesi ahdistamaan rivitaloasuminen, varsinkin naapurin mummo. Koko ajan sivusilmällä katselimme taloa, ehkä vähän varkain toisiltammekin?

Talvi oli hyvä, oli lunta ja oli pakkasta! Paras talvi mitä moneen vuoteen on ollut! Odottelin, että milloin rupeaa Möllin potkut tuntumaan kunnolla. Sitten tuli loskainen maaliskuun loppu ja menimme rakenneultraan. Ja sekin oli joku extra-aika jolla sinne mentiin, kun unohdin varata ajan ajoissa.. Kiitokset vain sille kätilölle joka meidät sinne ylimääräisenä otti. Esikoinen ei viihtynyt hämärässä huoneessa ollenkaan, joten miehet lähtivät autoon minua odottamaan. Minä makasin ja kätilö ultrasi.. ja ultrasi.. Kun melkein tunti oli mennyt meinasin kysyä, että onko jotain vikaa kun kestää niin kauan. En ehtinyt kysyä kun kätilö lähti hakemaan lääkäriä. Ylilääkäri tuli ja katsoi, kertoi sitten että sydämessä on jokin poikkeavuus. Ei osannut tarkemmin sanoa, käski jatkotutkimuksiin Ouluun. Menin iltalypsylle, jotenkin pyörällä päästäni, toista tuntia myöhässä, navetan katolta oli lumet tullut alas. Koko talven lumet. Onneksi kissa ei ollut jäänyt alle.

Seuraavana aamuna soittivat tarkemman ajan Ouluun. Onneksi ei tarvinnu odottaa montaa päivää. Maaliskuun viimeinen päivä. Tuntui kuin olisi mennyt viimeiselle tuomiolle. Tirppa jätettiin matkalla mummon luo hoitoon. Monta lääkäriä katsoi, laskivat kammioita, suonia, virtauksia, yrittivät päästä perille miten pikkuisen sydän verta kierrättää. Käskivät takaisin vielä seuraavana päivänä kun saisivat sydänlääkärinkin mukaan. Aprillipäivänäkin oli loskainen aamu. Kengät kastuivat kun rämmittiin parkkipaikalta OYS:aan sisälle. Edellisen päivän perusteella tiesimme jo, että pikkuisella on HLHS, vajaakehittynyt vasen kammio. Netti osasi kertoa asiasta paljon jo illalla, joten lääkärit eivät osanneet uutta informaatiota tarjota. Kertoivat, että ei ole elinkelpoinen synnyttyään, vaatii useamman isomman leikkauksen selvitäkseen ja sittenkin vain puolikkaalla sydämellä. Raskauden keskeytyksenkin olisi saanut vielä. Haettiin sille lupakin varuilta, melkein päiväkin jo sovittiin Kajaaniin. Tuntui pahalta kun puhuivat minun pienestä lapsestani niinkuin häntä ei olisi. Vaikka toinen potki mahassani vinhasti, ihan kuin sanoakseen että äiti, täällä minä olen!

Aika meni kuin unessa. Ei tehnyt mieli puhua vauvasta muuta kuin oman miehen kanssa. Sukulaiset tarjosivat tukeaan päätettiin mitä päätettiin. Eikä me osattu päättää, jotenkin tuntui ettei ollut mitään päätettävää. Keskeytys olisi ollut niin lopullista. Se ei ollut vaihtoehto.  Joten lapsi jäi sisälleni kasvamaan. Ja kasvaa siellä edelleen. Vielä päivän tai kaksi, ehkä viikonkin. Kaikki on niin hyvin niin kauan kuin sisällä pysyy. Maltan tuskin odottaa, että saan Möllin syliin, rinnalleni. Ja pelkään enemmän kuin koskaan eläissäni.