Kontrollissa maanantaina 18.10.10 katsottiin taas ne perusjutut, verenpaineet, verikokeet, happisaturaatio jnejne, kaikki oli ihan okei. Viimeinenkin nesteenpoistolääke saatiin jättää pois mutta tilalle saatiin rautalisä. Sydän jaksaa vielä pumppailla ihan hyvin ja sit tosiaan kuukauden päästä Mölli pitää viedä käymään Lastenklinikalla HUS:ssa, että saavat vähän tarkemmin tutkailla mikä se sydämen tilanne oikein on. Kirurgit ei halua leikata pelkän ultran perusteella, saavat tarkempaa tietoa katetroimalla. 

 

JA elämää tuon päivän jälkeen. Tässähän tämä. Hemmetin hidas minuutti minuutilta.. Päivät kuluu niin järjettömän hitaasti ja minä vihaan tätä kotona olemista.Mieluummin toki täällä ku sairaalalla. Mutta eipä lohduta yhtään, että vieläkin taitaa olla se puoli vuotta näiden samojen seinien katselua edessä ennenkuin tästä minnekään pääsee.  Ja sitten ne tietenkin tarjoaa ukolle lisää töitä enkä minä pääsekkään töihin.  Tuo esikoinen on niin rasittava uhmaikäinen suurimman osan ajasta, että ei sen kanssa viitsi edes kauppaan mennä jos ei ole ihan pakko.Varsinkaan, jos on vauva mukana, niin ei tuolle isommalle mahda yhtään mitään. Pitäisi vissiin ostaa valjaat. Ja en tiedä onko se se rautalisä vai mikä, kun saa Möllinkin niin äkäiseksi välillä.

Minä oon kyllä niiiiiin maailman huonoin äiti, mutta enpä minä missään vaiheessa ole allekirjoittanut mitään sopimusta, jolla lupautuisin olemaan kotona kakaroitten kanssa satabiljoonaa vuotta. Nyt jo tuntuu, että olen ollut niin kauan kotona..Tai kauemminkin. Kaksisataabiljoonaa vuotta. Jokaikinen päivä raastaa hermoja niin paljon.

Voi, kun joskus saisi nukkua vaikka kokonaisen yön ilman, että joku kitisee tai ryömii vaivihkaa viereen nukkumaan.Melkein sain jo tuon vanhemman pennun oppimaan, että pysyisi omassa sängyssään yön. Mutta mitä väliä sillä on, paljonko minä näen vaivaa että saisin noista penikoista normaaleita omassa sängyssä viihtyviä yksilöitä, kun ukko on niin helvetin saamaton, ettei se vahingossakaan voi yöllä nousta viemään Tirppaa omaan sänkyynsä. Mölli onnekseen ei ole koskaan saanut nukkua vieressä, niin ei varmaan koskaan tule sinne haluamaankaan.

Taidan nukkua jatkossakin patjalla olohuoneessa. Eläköön isot poijjat minkälaista elämää tahtovat yläkerrassa. Nukkukoot samassa sängyssä vaikka vielä sitten, kun Tirppa menee kouluun tai ihan mihin vain. Tämä koko meidän perhe on vain joku surkea viritelmä vähän sinne päin. Just, niinku mun elämä on aina ollut. Vähän sinne päin. Voisin vaihtaa kaiken tämän kunnon yöuniin ja suklaalevyyn.