Hissi vie meidät alas. HUS:n tunneliverkkoon. Tunneli on hiljainen ja tunkkainen. Kamalan monen mutkan ja risteyksen jälkeen kyltissä lukee Teho-osasto K9. Nousemme pupuhissiin joka vie meidät kerrokseen 4. Seinillä on kuvia potilaista. Jokainen kuva on varmaan selviytymistarina, kiitos sairaalan työntekijöille. Hieron käsidesiä käsiini tarpeettoman kauan. Jännittää. Soitamme ovikelloa ja ääni seinästä kysyy kuinka voin auttaa. Sanomme että tahdomme nähdä poikamme ja pienen hetken päästä kuuluu surina kun oven lukko aukeaa ja pääsemme katsomaan Mölliä.

Siellä  hän on.. pienessä lasireunaisessa vuoteessa, pieniin käsiin on teipattu mittareita, laitettu tippa. Mutta kaikki on hyvin. Sydänlääke pitää ductuksen auki, että pieni sydän saa verta leikkaukseen asti. Muut mittarit ovat vain tarkkailua varten, on pulssia ja painetta. En muista mitä kaikkea. Poika on pieni ja syötävän suloinen. Tämä on minun pieni kuopukseni. Tahtoisin ottaa poijjan syliin, antaa rintaa. Mutta sen aika ei ole vielä. Mölli kitisee ja vaihtaa asentoa. Reagoi tuttuihin ääniin ja on pehmoinen. Tukka on tumma ja varpaat pitkät. Oikeastaan nyrkitkin ovat isot, valtavat! Voisin katsella poikaa loputtomiin. Mutta synnytys väsyttää. Tahdon iltapalaa ja nukkumaan. Itkukin polttelee luomien takana.

Syömme miehen kanssa iltapalaa (vaikka isäthän ei oikeasti saisi syödä osastolla). Olo on kuin puulla päähän lyöty. On onnellinen ja huolestunut olo yhtä aikaa. Pian mies lähtee kokeilemaan löytääkö linja-auton, jolla pääsisi kotiin. Minä jään makaamaan sänkyyn, miettimään nopeasti mennyttä päivää. Mietin molempia poikiani. Kiroan tätä huonoa tuuria ja sitä, että en saa lastani viereeni, annan äänettömien kyynelten kastella tyynyni.. Mahani tuntuu ontolta, tyhjältä. Vaikka söin varmaan kahdeksan leipää ja litran mehukeittoa ja kolme jukurttia. Ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen nukahdan selälleni. Mölli ei enää ole liiskaamassa sisäelimiäni ja repimässä lonkkiani irti. Ja minun on ikävä sitä tunnetta.

Yölläkin pitää herätä syömään. Istun pimeässä ruokasalissa. Välillä hiljaisia käytäviä pitkin kävelee äitejä lastensa kanssa. Tunnen olevani maailman yksinäisin olento. Kaikki mieheni ovat niin kaukana. Mutta onneksi kaikilla on kaikki hyvin. Yritän luoda telepaattisen yhteyden kissaani ja käskeä sitä palaamaan kotiin. Mokoma katti kun lähti juuri nyt tutkimaan maailmaa. En haluaisi olla huolissani kissastakin. Mutta olen. Se on osa perhettäni ja surettaa, jos Mölli ei ehdi oppia tuntemaan sitä. 

(lisätty nettiin 22.8.10)