Yö nukuttiin kuin tukit, koko perhe samassa sängyssä. Esikoinen tapansa mukaan heräsi ennen muita, mutta onnesi mummo jaksoi herätä leikkimään poijan kanssa. Ukon kanssa nukuttiin peräti kaheksaan asti. Sitten piti herätä odottelemaan, että josko ne sieltä synnytyssalilta soittasivat, että alkakaa tulla. Yheksän aikaan alkoi jo usko loppua, mutta vähän ennen puol kymmentä käskivät tulla ja varttia yli oltiin jo salissa. Kalvot puhkaistiin 10.30 mutta ei tullut kunnon molskahdusta. Möllin pää oli jo niin alhaalla ja tiukasti kiinni, että vettä ei tullut kuin ihan pieniä tirahduksia aina välillä. Välillä oli jotain mietoja supistuksia, mutta ei yhtään oikeaa, kipeää.
Odoteltiin.. Odoteltiin.. Alkoi väsyttää kamalasti, mutta en osannut nukkua. Puoli yhden aikaan laitettiin oksitosiinitippa. Kätilö lähti muihin hommiin ja ukko kahville. Ja sitten se tuli, melkein heti! Hirveä, kamala supistus, joka meinasi viedä jalat alta! Kesti ehkä vajaan minuutin, ehdin hengittää hetken ja toinen samanmoinen ja sitten niitä tuli, koko ajan. Minkäänlaista rytmiä ei muodostanut, tuntui että oleminen oli pelkkää supistusta.( Tässä vaiheessa menetin ajantajuni ihan täysin, niin kirjoitan kellonajat vainsulkujen sisään.) Onneksi ukko tuli takaisin, hieroi selkää. Älysi soittaa kelloa ja kätilö (väärä) tuli aukaisemaan ilokaasuhanat. Vaan ei se toiminut! Sattui sattui sattui ja minä yritin kaasuttaa itseäni nirvanaan vaan ei, ilokaasu ei toiminut! Tuntui, että pieni paniikki iski jo päälle, Miikka soitti uudelleen kelloa ja oma kätilö tuli. Kyseli vointia ja kerroin tietty, että ei ole kivaa. Lähdin vessaan, mutta eihän pissimisestä mitään tule kun vain supistelee. Tässä vaiheessa oli jo jotenkin semmoinen epämääräinen ponnistuksen tarve.. Melkein konttaamalla menin takaisin sängylle ja mulle kerrottiin, että ilokaasu olikin pelkkää happea..
Oi, sitä autuutta kun sain oikeaa ilokaasua! (13.32) Koko synnytyssali ja supistukset ja kaikki katosivat jonnekin tekno-avaruuteen, Möllin sydämen lyönnit tahdittivat sekavaa oloani. Olin tosin paljon enemmän paikalla kuin Tirpan syntyessä. En saanut itseäni niin tiedottomaan tilaan, osasin vähän säännöstellä hengitystäni. Jossain vaiheessa rupesi olo olomaan todella rauhaton. Yritin ukolle sanoa, että pitäisi vissiin ponnistaa, mutta en osannut puhua. Kellon kutsumana kätilö onneksi tuli ja yritin taas selittää, että en tiedä olenko liian kaasuissa vai saako jo ponnistaa. Kätilö naureskeli jotain itsekseen, että ei kai nyt vielä ja alkoi katsomaan kohdunsuun tilannetta. Totesi, että lapsen pää näkyy, aletaanpa ponnistamaan. Oli kamalan hankala päästä selälleen ja saada jalat liikkumaan mihinkään. Luovuin vapaaehtoisesti ilokaasumaskista, mutta enää ei sattunut. Pelkäsin vain, etten osaa ponnistaa. (14.30)
Ponnistin ja tuntui, että mitään ei tapahdu. Kätilö käski vain jatkaa ja sitten jo tuntui se ihana luiskahdus kun pää syntyy kokonaan. Pidätin kamalaa tarvetta ponnistaa kun kätilö auttoi Möllin hartiat ulos ja sitten ponnistin ja taas tuntui se limainen luiskahdus (joka varmasti näyttää aivan samalle kuin se, kun vasikka syntyy) ja alkoi kuulua ihana pieni kitinä, kun Mölli kertoi ensimmäiset kuulumisensa. (14.36 kaksi kertaa ehdin kuulemma ponnistaa) Kovin oli saman näköinen kuin Tirppakin vastaavassa tilanteessa, paljon pienempi vain. Kitisi ja huusi kovasti, pissi kätilön päälle ainakin kolmesti kun leikkasi napanuoran. Ihan pikaisesti sain silittää ja suukottaa poikaa ja sitten hänet vietiin jo viereiseen huoneeseen saamaan ensimmäinen sydänlääke.
Ährättiin siinä jälkeiset (14.42 aika paljon niissä on samaa näköä kuin lehmän vastaavissa, joskin kiinteämmät ja vähemmän kalvoiset ovat ihmisellä kuin lehmällä) ja tarkastettiin tarvitseeko tikkejä. Yksi pikku nirhaisu oli, ei tarvinnut onneksi tikkejä yhtään. Jotenkin pää oli ihan sumussa kun odottelin vain Möllin kuulumisia. Pian Mölli kävi sanomassa heihei ja lähti isän kanssa lasten teho-osastoa kohti. Hoitajilla oli vuoronvaihto ja sain olla hetken itsekseni. Joku kävi tuomassa Möllin valokuvan ja mitat. Lievästi epäuskoisena tuijotin pojan mittoja 4405g ja 51cm! Viikkoa aikaisemmin ultran painoarvio 3,6 ja itsekin kuvittelin, että Mölli oli pikkuinen. Minun iso-pieni-vauva..
Makoilin loppumattoman pitkältä tuntuvan ajan, välillä kätilö käväisi ja teki juttujaan. Ukko tuli takaisin ja oltiin molemmat ihan sekaisin eikä osattu ajatella mitään. Verta taisi tulla suht paljon ja sain nesteitä. Maha tuntui ihan olemattomalta, valtavan tyhjältä ilman Möllin tuttua painoa. Odottelin vuodon loppumista, että saisi ruokaa, pääsisi osastolle... ja katsomaan Mölliä. Tässä vaiheessa vissiin kaikki muut synnyttivät, kun uudella kätilöllä oli niin kiire. Odottelin ja palelin kuin horkassa. Hampaat löi loukkua ja jalat tärisivät. Ihan niinkuin Tirpankin synnyttyä. Nyt ei vain ollut sylissä sitä pientä, ihanaa nyyttiä.
Lopulta sain ruokaa, kylmää makaroonilaatikkoa ja punajuuria, (ukko ehti syödä lämpimänä, minun piti odottaa vuodon loppumista), NAM! Suihkun ja jälleen loputtoman odottelun jälkeen pääsimme osastolle, (joskus varmaan viiden jälkeen) jossa pikaisen tutustumiskierroksen jälkeen pääsin viimein katsomaan Mölliä.
(lisätty nettiin 17.8.2010)
