Aamulla siivosin keltaisella McDonald's-talolla. Vähän meinasi suru tulla puseroon, kun talolle sattui niin pahuksen hyvä porukka. Toki jokaisella oli ikävä syy talolla oloon, mutta silti mukava,että kohdalle osui ihmisiä, joiden kanssa pystyi puhumaan kipeistäkin asioista ja jotka ymmärsi sanomattakin sen raastavan tuskan, mikä itsellä on, kun lapsi makaa sairaalassa eikä itse voi tehdä mitään. Ja ymmärsi ne senkin, että joskus on vain pakko nauraa kipeillekin asioille. Ei jatkuvalla surkuttelulla ja huolehtimisella jaksa kukaan kovin pitkään. Mutta jos yhtään äitiini tulen, niin kyllä minä surkuttelen ja murehdin sitten vanhana kaikkien muidenkin asiat.. Mutta ihan vielä en semmoista aloita.
No, talo (tai siis oma huone) siis tuli aamulla siivottua. Pää oli ihan tyhjä ja jänskätti kotimatka ja poijjan kanssa kotiinmeno niin paljon, että edellinen yö meni luonnollisesti valvoessa. Että oikeastaan se siivoaminen teki vain hyvää, kun sai hetkeksi keskittyä pölykoirien jahtaamiseen. Isot poijjat lähti taas aamulla aikaisin, pimeässä, ajamaan kotiin päin. Minä en ymmärrä, miten ukko jaksaa. Miten se jaksaa minun ja poikien kiukut ja väsymykset.. Jospa tämä kaikki vahvistaa ja me kasvetaan niin yhteen, että vanhainkodissa varastetaan rollaattori ja pyörätuoli ja lähetään mäenlaskuun Saukkovaaralle!
Puoliltapäivin ehdin osastolle. Mölli kävi kylvyssä, syötiin ja äiti hermoili. Kätilöt ihmetteli, että miten en koskaan ole ollut lentokoneessa aikaisemmin. Miksi olisin ollut? Ei minulla ole koskaan ole ollut tarvetta mennä minnekään minne ei pääse autolla. Ja nyttenkin suostuin lentokoneeseen vain siksi, että päästäisiin poijjan kanssa mahdollisimman nopeasti kotiin. Poika sai ihan omat vaatteet päälle ja laina-kaukalo kädessä lähdettiin puoli kolmelta taksia kohti. Kun sain sen turvakaukalon käteeni, niin tuli sellainen olo, että pitää juosta ja kovaa karkuun, ettei kukaan enää vie minun lastani. Taksi oli pakettiauto ja taksikuskilta puuttui yksi hammas. Matka Helsinki-Vantaan lentokentälle oli kamalan pitkä. Mutta niin vain perille päästiin.
Ja voi jeesus sitä lentokenttää! Aikaisemmat lentokokemukset kun minulla on Seinäjoen lentokentältä, kun leviteltiin siellä lentotuhkaa puskutraktorilla. Hieman ehkä isompi tuo Hki-Vantaa.. Ihmisiä ihan joka paikassa ja ihan huonot opasteet. Itsellä ei aavistustakaan lentokenttä-etiketistä,, Ja siellä minä seisoin vauva sylissä ja kaikilla muilla oli kamala kiire jonnekin. Teki mieli ruveta itkemään, onko lasten saaminen oikeasti näin hankalaa? Tuurilla osasin mennä oikealle portille (tai mikä lie) ilmoittautumaan ja siitä sitten kamalan pelottavan turvatarkastuksen (valitsin sen hihnan, jossa oli kaikkein kilteimmän näköiset tarkastajat) läpi odottamaan lentokoneeseen pääsyä. Mölli ei tiennyt ympärillä olevasta hälinästä ja vilinästä mitään. Nukkui sylissä, välillä päästeli ihania vauvantuhinoita. Joku saksalainen mies yritti vissiin kysyä minulta Möllin ikää. En tiedä ymmärsikö se vitsiä, kun sanoin, että Not for sale.
Lopulta tuli kuulutus ja päästiin linja-autoon ja lentokoneeseen. Lentoemo kävi auttamassa meidät vöihin ja toi Möllille oman pienen pelastusliivin. Laittoi sen tuolin selkämyksen taskuun niin, että jos jokin katastrofi tulisi, niin se lentäisi siitä jonnekin hukkaan eikä sitä varmasti enää kukaan löytäisi. Sitten alkoi se hurja nousu. Jännitti niin kauan kun kuului renkaiden ääni, mutta sitten kun kone oli ilmassa niin olo oli kuin huono-iskarisessa bussissa. Mölli vain nukkui. Lentoemot tarjoili kahvia ja saivat jopa Möllille maidon lämmitettyä. Ensin poika ei halunnut ollenkaan herätä syömään, mutta sitten kun malttoi avata silmät niin meni koko pullo nopeasti. Ja sitten oltiinkin jo perillä. Kone laskeutui tasaisesti, huomaamatta. Ja yhtäkkiä kaikki ihmiset oli hävinnyt, me vain Möllin kanssa keräiltiin tavaroita. On muuten hankala laittaa reppu selkään, kun on sylissä kolmeviikkoinen vauva, jolla on rinnassa iso leikkuuhaava jota pitää varoa.
Sitten kömmittiin koneesta ulos ja lentoaseman ikkunasta näkyi tuttu punainen Valtra-takki. Ja siellä oli minun ihana ukkoni, poikieni isä ja minua alkoi itkettää kun tuli niin hyvä mieli. Vaihdettiin poijjalle vaippa ja sitten poika pääsi ensimmäistä kertaa elämässään Autoon (eli Cedricciin, mutta senhän kaikki arvasi ei tarvitse edes erikseen mainita auton merkkiä ja mallia ;)). Matka kotiin hiljaisia teitä pitkin tuntui pitkältä, mutta lopulta päästiin Jukolan pihaan ja saatiin kantaa pikkuinen ensimmäistä kertaa sisälle omaan kotiin. Esikoinen oli appivanhempien kanssa ikkunassa odottamassa, hakkasi lasia ja huusi ihan selvästi "Äitä!!" Juoksi heti syliin kun sisälle päästiin, tervehti velipoikaakin. Käyttäytyi niinkuin isoveljen kuuluukin. Anoppi ja appi hössötti, höpötti, selittivät jonninjoutavia asioita, kyselivät tyhmiä. Odotin vain milloin lähtevät, että tulisi oman kodin rauha ja hiljaisuus. Jos nyt lapsiperheessä sitä hiljaisuutta koskaan on.
Lopulta lähtivät ja siinä se oli. Hetki jota olin odottanut viikkoja, kuukausia.. Oma koti, oma mies, omat pojat.. Vielä kun kissa tulisi tutkimusmatkaltaan takaisin, niin kaikki olisi täydelistä.
Tästä se lähtee, Jukolan talon uusi elämä kahden pienen rasavillin pojan kotina.
(Lisätty nettiin 7.9.2010)
