On huomenna. Kaksi vuotta sitten kävästiin maistraatissa. Ja mitähän iloa siitäkin oli? On kyllä suoraan sanoen tainnu olla elämäni pisimmät kaksi vuotta. Mutta niin ne varmaan olisi kaikilla, joilla on lapsi, joka ei usko mitään. Eikä suostu nukkumaan. Onneksi esikoisella on kohta kaksvuotisneuvola. Pitää kysyä neuvolan tätiltä, onko yhteiskunnalla tarjota mitään apua. Sairaalan unikoulua tms. Tällä äitillä ei hermot kestä enää! Tai ei ne ole kestäneet pitkään aikaan. Jokainen uusi päivä ahdistaa jo edellisiltana. Minä haluan töihin! Ei minua ole tarkoitettu pyörimään tähän noiden pentujen ympärille! Minä en ymmärrä kotiäitiyttä! Maailman paskin ammatti!

Vaan on mulla kuitenkin maailman paras aviomies. Joka tosin istuu liikaa tietokoneella. Aina pitää tyytyä olemaan vain joku taustaääni telkkarin kanssa. Eikä se osaa lopettaa tupakoimista vaikka on luvannut. Päivä päivältä mua vituttaa enemmän ja enemmän kun pitää luikahtaa tupakalle ja näyttää koiranpennulta, joka tietää että matolle ei saa pissiä mutta pissii kuitenkin.

Niin että mitähän jännää meillä huomenna tapahtuu? No, ei varmaan yhtään mitään! Minä taas pesen tuttipulloja keittiössä ja tuskailen ruuanlaiton kanssa ja ketään ei kiinnosta paskan vertaa mikään.