Hartiat on aivan jumissa. Päässä ei ole enää sumua, taitaa olla puuron vuoro välillä. Tahtoisin  nukkua, nukkua koko päivän. Unohtaa hetkeksi missä olen ja miksi. Toivottavasti isot pojat tulevat pian tänne, en tiedä kauanko pysyn järjissäni ilman heitä.Nyt on liikaa aikaa ajatella.

On rankkaa istua poijjan vuoteen vierellä ja odottaa. Kaikki on hyvin, ollut koko ajan. Mutta silti sitä odottaa koko ajan.. Milloin pienet silmät jaksaisivat taas aueta, milloin se hengityskone lähtee pois, että päästäisiin juttelemaan, milloin saan pikku-ukon syliin.. Rintakehän sulkeminen taisi rasittaa ukkoa kovasti, kun on vain nukkunu sen jälkeen. Eilen illalla oli kuulemma jaksanu herätä. Jospas jaksaisi nyt päivälläkin herätä äitin kanssa seurustelemaan.